ISÄ - taiteelliset menetelmät isyyden tutkimisessa

Päivämäärä: 16. huhtikuuta 2010
Ajankohta: 12:15 - 21:00
Paikka: Juomatehtaan auditorio, Jyväskylä

Seminaarissa tarkastellaan taiteen keinoin isyyttä ja isänä olemista. Aihetta lähestytään elokuvan, valokuvan ja teatterin keinoin, minkä lisäksi keskustellaan taiteesta välineenä oman elämän tutkimisessa. Tapahtuman järjestävät yhteistyössä Jyväskylän yliopistona taiteiden ja kulttuurintutkimuksen laitos, Jyväskylän taidemuseo, Jyväskylän kaupunginteatteri ja Keski-Suomen elokuvakeskus.

Seminaariin on vapaa pääsy ja kaikki taiteellisista menetelmistä ja isyys-teemasta kiinnostuneet ovat tervetulleita!

OHJELMA:

Juomatehtaan auditorio (JT120), Jyväskylän yliopisto

klo 12.15. Alkusanat Tarja Pääjoki (Jyväskylän yliopistona taiteiden ja kulttuurintutkimuksen laitos)
klo 12.30 Elokuvaohjaaja Visa Koiso-Kanttilan puheenvuoro elokuvaprosessista
klo 13.00 - 14.25 Elokuva; Miehen kuva 2010, Visa Koiso-Kanttila, 81 min. (Keski-Suomen Elokuvakeskus)
klo 14.25 -14.45 Kahvitauko (omakustanteinen)
klo 14.45-15.30 Taiteelliset menetelmät elämän ja minuuden tutkimisessa, Tarja Pääjoki
klo 15.30-16.15 Miina Savolainen, Voimauttavan valokuvan menetelmä

Siirtyminen Jyväskylän taidemuseolle

klo 16.30. Kahvi ja suolapala (vain seminaariin osallistuville)
klo 17.00 Miina Savolainen esittelee näyttelyn; ISÄ -voimauttavia valokuvia

klo 18.30 Siirtyminen Jyväskylän kaupunginteatterille
klo 19.00 Näytelmä; Faijat

Ilmoittautuminen seminaariin Jyväskylän taidemuseolle sähköpostilla taidemuseo(at)jkl.fi tai
puhelimitse Anna Maija Räihä 040 7690 778 maanantaihin 12.4. mennessä.
Ilmoittautuessasi kerro yhteystietosi ja mihin osioihin aiot osallistua
(seminaari, näyttelyopastus taidemuseolla, Faijat näytelmä
teatterilla).

VIERAAT:

Elokuvaohjaaja Visa Koiso-Kanttila

Visa Koiso-Kanttila on syntynyt Oulussa 1970. Hän on valmistunut Turun taideakatemiasta vuonna 1996 ja opiskellut dokumenttielokuvan ohjausta The New School University:ssa ja Film/ Video Art:ssa New Yorkissa sekä Taideteollisessa korkeakoulussa. Hänen dokumenttinsa ovat voittaneet elokuvapalkintoja niin kotimaassa kuin ulkomailla. Isältä Pojalle dokumentti valittiin vuoden parhaaksi pohjoismaiseksi dokumenttielokuvaksi Nordisk Panoramassa 2004. Samana vuonna se voitti Risto Jarva elokuvapalkinnon Tampereen lyhytelokuvajuhlilla. Visa Koiso-Kanttila ohjaa ja tuottaa elokuvansa yhteistyönä vaimonsa ja kollegansa Iiris Härmän kanssa.

Viimeisimmissä elokuvissaan Isältä pojalle 2004, Talvinen matka 2007 ja Miehen kuva 2010 Koiso-Kanttila tekee tunnerikkaan matkan perheen ytimeen - isien ja poikien keskinäisiin suhteisiin. Ohjaajan henkilökohtainen ote aiheeseen avaa uusia näkökulmia myös perinteiseen dokumenttielokuvaan. Elokuvien kautta ohjaaja haastaa itsensä oppimaan. Katsojalle tulee vahva tunne siitä, että elokuvassa ollaan matkalla elämän polulla. Koiso-Kanttilan elokuvat ovat täynnä odottamattomia käännekohtia, joihin ei ole olemassa valmiita ratkaisuja. Elämä tekee omaa käsikirjoitusta ja matka jatkuu katsojan mielessä vielä pitkään näiden elokuvien näkemisen jälkeenkin.

Visa Koiso-Kanttilan uusin ohjaustyö Miehen kuva 2010 käsittelee edellisten elokuvien tapaan miehen roolia muuttuvassa maailmassa. Tunnelma on rankasta kehyksestä huolimatta valoisa, ajoin humoristinenkin. Ulkoisesti menestynyt IT-kouluttaja Kalle tajuaa 39-vuotiaana kamppailevansa samojen asioiden kanssa kuin oma isä aikoinaan 1970-luvulla. Avioero, yksinhuoltajuus, alkoholi - tämä yhdistelmä ajoi isän itsemurhaan, eikä Kalle halua samaa kohtaloa. Kallen keskustelut veljien, sedän ja ystävien kanssa todistavat, että suomalaiset miehet puhuvat keskenään myös kipeistä asioista, tunteistaan ja peloistaan. Miehen kuva näyttää tosielämän voimalla, miten nykymiehen on mahdollista irtautua vanhoista toimintamalleista.

Minä elokuvassa?  (Kirj, Visa Koiso-Kanttila, 2004)

”Itselleni olen perustellut Isältä pojalle - elokuvani tekemistä sillä, etten olisi voinut tehdä sitä
kenestäkään muusta henkilöstä samalla tavalla. Koin, ettei minulla ole lupaa, eikä mahdollisuutta tunkeutua kenenkään muun isä-poika suhteeseen niin intiimillä ja raadollisella tavalla, kuin saatoin tehdä sen itseni kautta (samalla "uhrasin" elokuvan tekemiselle tietysti myös oman isäni ja voidaan kysyä oliko minulla oikeutta tehdä tätä hänelle). Isien ja poikien väliset suhteet oli joka tapauksessa aihe, josta halusin tehdä elokuvan. Mietin kyseisen elokuvan tekemistä kahdeksan vuoden ajan ennen kuin uskalsin ryhtyä siihen. Samalla pohdin myös erilaisia toteutustapoja elokuvalleni: mistä löytäisin isä-poika parin joka olisi valmis laittamaan itsensä ja suhteensa likoon elokuvani vuoksi; tai tekisinkö sen kenties isänsä tappaneista miehistä, joita istuu maamme vankiloissa; mutta näistäkin tarinoista olisi puuttunut se fyysinen isä (antagonisti), jonka tarvitsin elokuvaani.

Miksi joudumme siis selittämään sitä, että teemme dokumenttielokuvaa itsestämme ja itsemme kautta? Lähes kaikissa muissa taiteenlajeissa, kuten kuvataiteessa, kirjallisuudessa tai runoudessa on jo kauan ollut itsestään selvä lähtökohta ja traditio se, että teokset ovat aina enemmän tai vähemmän omakohtaisia eli henkilökohtaisia. Miksi ei sitten myös dokumenttielokuvassa?”

(koko artikkeli luettavissa: www.guerillafilms.fi)